| 15.9. 2000, Helsingin Sanomat, Jussi Tossavainen Tanssia varvastossuilla ja kyynärsauvoilla Tomi Paasosen loistava Olotila liittää yhteen vammaiset ja terveet Vammaisista ja terveistä tanssijoista koostuva ryhmä Rajat’on teki viisaasti pyytäessään Tomi Paasosta tekemään heille koreografian. Olotila on säkenöivän hauskaa, lempeän ironista, dramaattisen koskettavaa ja suunnattoman kekseliäistä tanssiteatteria. Mikä parasta, Paasonen onnistuu integroimaan vammaiset ja terveet niin saumattomasti yhteen, että katsojalta häviävät kaikki ennakkoasenteet “vammaistanssia” kohtaan. Tomi Paasonen on itse entinen huipputanssija, joka joutui luopumaan urastaan San Franciscossa harjoituksissa sattuneen merkillisen onnettomuuden jälkeen. Onneksi hänellä näyttää olevan paljon sanottavaa myös koreografina ja ohjaajana. Siitä oli osoituksena Olotila, joka lähes kaksituntisesta kestostaan huolimatta naulasi yleisön tiviisti paikoilleen. Paasonen käsittelee tanssijamateriaaliaan loistavasti – hän saa jokaisen ilmaisun esille, oli fyysinen rajote mikä tahansa. Kokonaisuudessa hän onnistuu ryhmänsä kanssa paljon paremmin kuin kuuluisa brittiläinen vastaava tanssiryhmä CandoCo. Olotila on paljon pidemmälle vietyä taiteellisessa kunnianhimoisuudessaan, kompromissittomuudessaan ja jopa poliittisuudessaan. Olotila ei anna mitään irtopistettä säälistä tai sympatiasta, vaan se ansaitsee kaiken yksinkertaisesti siksi, että se on aidosti mainio esitys. Olotila on rakenteeltaan lähes sketsinomainen. Se koostuu kohtauksista, joita yhdistää taustalla oleva ajatus kehosta eri rajoituksineen ja terveyttä palvovasta kehokulttuurista. Järkyttävimmät kohtaukset syntyvät konflikteista, joita Paasonen tarkoituksella tarjoilee. Muuminkello kailottaa: “Herätys, on kiva päivä tänään” ja perään kuullaan ahdistuneen nuoren naisen itsemurhakertomus. Dramaattisimmatkin kohtaukset varjeltuvat pateettisudelta, sillä ne laukaistaan jollain hyvin sarkastisella tavalla. Ihailtavinta on juuri se kriittisyys ja itseironia, jolla Paasonen sekä koko Rajat’on ryhmä suhtautuu lähes kaikkeen. Ketään ei säästellä. Ei vammaisia itseään, ei terveitä eikä koko yhteiskuntaa. On loistavaa että aihetta pystytään käsittelemään näin vapautineesti ja poliittisesti epäkorrektisti. Nähdään mainospätkä, jossa esitellään de luxe Millenium mallista pyörätuolia kännykkäkotelioneen. Ja nähdään Miss Sokea, jota esittääkin mies ja heti perään esitäytyy pyörätuolissaan ihastuttava Miss Vamma! Mainita täytyy myös hurmaava variaatio baletista Don Quijote, jota ei voi sanoin kuvailla. Paasonen tekee kaiken juuri niin kuin ei pitäisi tehdä. Hän pistää vaikeasti vammaisen Tuuli Hellen pitämään puhetta. Hänen sanoistaan ei yleisö saa mitään selvää, mutta tulkiksi Paasonen on pistänyt Günther Grollitschin, joka kääntää Hellen sanat vahvalla saksalaisella aksentilla. Ja puheen sisältö on tietenkin puhumisen helppous! “Puhutun ymmärtäminen jää kuulijan huoleksi”, todetaan. Olotila on loputtomien kekseliäiden kohtauksien älyllistä ja ironista teatteria, joka sekoittaa pakan täydellisesti. Se pistää kaikki esiintyjät samalle viivalle, niin että on lopulta vaikea sanoa, kuka oikeastaan on vammainen. Tanssi saattaakin lähteä vammaisen tanssijan rajoittuneista liikerajoista, joita terveetkin alkavat toistaa. Älkää jättäkö tätä esitystä väliin, jos haluatte tuulettaa ajatuksianne ja samalla nauttia kutkuttavan hauskasta tanssiteatterista. |
| Teatteri Lehti, toimittaja Päivi Nikkilä Tanssia täydestä sydämmestä Olotila avasi uusia ovia ihmisyyteen Zodiak esitystiloissa Kaapelitehtaalla esitettiin syyskuussa huimaa tanssia. Rajat’on tanssiyhteisö oli pyytänyt tanssija-koreografi Tomi Paasosta ohjaamaan vammaisten ja ei vammaisten yhteisen tanssiesityksen. Lähinnä ulkomailla työskennellyt Paasonen on entinen huipputanssija, joka muutama vuosi sitten joutui luopumaan tanssista selkänsä tapaturmaisen vahingoittumisen takia. Rajat’on yhteisö puolestaan on toiminut vuodesta 1994 lähtien, ja sen projektit on tarkoitettu eri tavoin liikkuville, vammaisille ja ei-vammaisille tanssin harrastajille ja ammattilaisille. Olotila-esitys itketti, nauratti ja ihmetytti. Se kertoi tanssijoiden tuntemuksista, ja kokemuksista vammansa kanssa elämisestä. Aihetta käsitettiin osana ihmisyyttä, eikä jonakin outona ja epämiellyttävänä taakkana, joilta me ei-vammaiset olemme säästyneet. Esitys toteudetiin tiiviissä vuorovaikutuksessa koko ryhmän kanssa. Kaksi ensimmäistä harjoitusviikkoa kului tutkimustyöhön ja liikekielen etsimiseen. Ohjaaja vieraili esiintyjien kotona ja tutustui heidän fyysisiin ja psyykkisiin voimavaroihinsa. Mottona oli, ettei mitään saa tehdä väkisin. Tekemisen piti olla esiintyjilleen hauskaa ja nautinnollista, sillä elämä on itsessäänkin riittävän hankalaa. Omasta mielestä Paasonen toimi enemmän välittäjänä kuin koreografina. Hän kuunteli tanssijoita ja antoi kullekin tilaa tuottaa itsensä näköistä liikettä omien kykyjensä ja taitojensa mukaan. Prosessi oli tärkein. Ohjaaja halusi keskittyä konkreettisesti aitoihin asioihin ja yritti vältellä tekotaiteellisuuden karikoita. Nykyteknologian ja biologian rinnastaminen nousi pääteemaksi. Työ oli “seikkailua sekä pimeässä metsässä hapuilua ja etsimistä”. Esitys oli loistavan itseironinen, kömpelökin, muttei hetkeäkään kyyninen tai paatoksellinen. Sitä katsoessa ei tuntnut siltä, että vammaisuudella olisi pyritty shokeeraamaan tai mässäilemään. Päinvastoin, tanssijat laittoivat itsensä rohkeasti likoon, leikitellen lähes kaiken aikaa sellaisilla taidoilla ja osaamisella, joihin eivät itse kunnolla pystyneet. Ensimmäisessä näytöksessä käsiteltiin syntymää, prosessoitiin halvaantumista ja painittiin vammaisuuden kanssa. Toisessa näytöksessä pahin tuska oli jo jätetty taakse, ja tarinasta lohkesi toinen toistaan koskettavampia ja hersyvämpiä kohtauksia. Tässä sen salaisuus. Olotila toimi meille, pääosin fyysisesti ei-vammaisista katsojista koostuvalle yleisölle, oman sisäisen maailmamme peilinä. Se käsitteli herkkiä ja kipeitä asioita niin suoraan ja sydämmellä, ettei siinä tilanteessa yksinkertaisesti enää ehtinyt piilottaa omaa herkkyttään minkään panssarin taakse. Kun jokin ovi aukaistaan ja asia esitetään pystypäin, turhia selittelemättä ja mihinkään rooliin pukeutumatta, se saattaa raapaista todella syvältä. Esitykessä kohtasin ihmisenä olemiseen liittyviä, kaikille yhteisiä tuntemuksia omasta vaillinaisuudesta, arvottomuudesta ja riittämättömyydestä yhtä lailla kuin iloa, ylpeyttä ja rakkauttakin. Kun elämän peruskysymyksiä käsitteleviä havaintoja, väittämiä ja elämyksiä esitetään tarpeeksi avoimella ja tukevalla tavalla, niin se riisuu täysin aseettomaksi. |
| TanssiLehti, Jaana Parviainen Olotila syntyi pyörien päällä ja ilman Keskustelua Tomi Paasosen kanssa vammaisuudesta, teknologiasta ja taiteen tekemisestä Olotila-produktio alkoi viime keväänä, jolloin Tomi Paasonen kutsuttiin Yhdysvalloista pitämään tanssin työpajaa vammaistanssijoille Helsinkiin. Työpaja poiki kokonaisen tanssiteoken Zodiakiin tänä syksynä. “Terveiden” tanssijoiden lisäksi tanssiryhmä koostuu erilaisilla tavoilla vammaisista ja vammautuneista. Olotiloissa on mukana alaraajoista halvaantuneita, cp-vammaisia, sm-tautia sairastavasta ja sokea esiintyjä. Toiset ovat harjoitelleet tanssia pitempään, toiset vasta-alkajia. Jotkut tanssijoista kuuluvat Rajat’on-tanssiyhteisöön. Osa on harrastanut pyörätuolitanssia kursseilla, joissa opetellaan erilaisia paritansseja kuten tangoa. Eeva Helin on tanssinut viisi vuotta pyörätuolilla. Riitta Pasanen on toiminut näyttelijänä. Seuraan elokuussa pari tuntia Olotila-teoksen harjoituksia Zodiakissa.Vähitellen käy selväksi, että pyörätuolilla liikkuminen ja sen käsittely edellyttää pitkällistä harjoittelua. On kysymys taidosta ja tekniikasta, jossa voiman käyttö ei ole olennaista. Pyörätuolin liikkeessä on kyse perimmiltään hienovaraisista ja ilmaisukykyisistä liikkeen laaduista ja kvaliteeteista. Pyörätuoli ei enää näytä minulle välineeltä, vaan se on yksi tapa liikkua ja synnyttää omanlaisensa liikkeiden maailman. Alkaa tuntua varsin oudolta, että pyörätuoliin suhtaudutaan välineenä, kun se on monien ihmisten olotila. Tomi Paasoselle vammaistanssijoiden kanssa työskentely on avannut uuden liikkeiden maailman. Paasonen sanoo, että ainoastaan vuorovaikutuksen kautta voi päästä sisään tähän uuteen ja outoon elementtiin ja oppia sen toimintatapoja ja mekanismeja. On oltava kaiken aikaa valppaana ja kuunneltava muita: mitä vammaiset haluavat sanoa ja miten he haluavat asiansa sanoa. Paasonen on vieraillut ryhmän tanssijoiden luona heidän omissa kodeissaan. Hän on halunnut tutustua jokaisen arkipäivän elämään, niihin rajoitteisiin ja mahdollisuuksiin, joihin vammaiset törmäävät päivittäin. Hän on halunnut tuoda esille myös teoksessaan liikkeitä, joita tanssijat käyttävät arkielämässä. Paasonen on pyrkinyt kehittelemää teoksen liikekieltä kunkin vammaisuudesta syntyvästä persoonallisesta liikkeestä. Paasosen oma tanssijatausta ja tekniikka on klassisen balettikoulutuksen tulosta. Hän on tanssinut nimekkäissä baletti- ja nykytanssiryhmissä, muun muassa Joffrey Ballet’ssa ja Hampurin Baletissa, jotka vaativat tanssilta tiettyjä esteettisiä ja teknisiä kvaliteeteja. Huolimatta tästä Paasonen koreografioi mielellään monenlaisille kehoille. Jokainen artikuloi omalla kehollaan liikkumisen taidosta tai virtuositeetista riippumatta. Pyörätuoli kuin kärkitossut Pyörätuolin käsittelyä voi aivan hyvin verrata kärkitossuilla tanssimiseen: molempien edellytyksenä on tietyn tekniikan hallinta. Vaikka vain toinen niistä on vapaaehtoinen liikuntaväline, molemmat ovat aluksi esteitä ennenkuin ne alkavat kasvaa kinni liikuttajansa kehoon. ja hänen keholliseen identtiteettiinsä. Tässä mielessäei ole väliä, onko kyseessä pyörätuolitanssija vai balettitanssija. Molempien on opeteltava oma tapansa artikuloida, oma tekniikkansa. Vaikka tämä onkin klisee, sanon sen kuitenkin: Paasonen korostaa olotilateosta tehdessään itse työskentelyn merkitystä valmiin lopputuloksen sijasta. Arkipäivän elämässä on aivan riittävästi kärsimystä, sikisi hänen mielestään taiteen tekemisen on oltava nautinnollista. Tärkeintä ei ole taideteos. Jos teoksesta tulee elämys katsojille, se on hienoa, mutta se ei ole tämän työn ensisijainen tarkoitus. Heitto vieraaseen ja uudestisyntymä Paasonen ei innostu ajatuksestani, että vammaisliikunta huippu-urheilua seuraten tähtää maksimaaliseen suoritukseen, kuten nopeuteen ja voimaan, liikkeen laadun ja korostamisen kustannuksella. Esitän ajatuksen, että nykytanssin merkitys pyörätuolilla liikkumisessa voisi olla juuri liikkumisen laadun korostaminen. Paasosen mielestä näin voi joidenkin kohdalla olla, mutta vammaisurheilijoiden motiivina on juuri oman suorituskyvyn ja omien rajojen koettelu. Rajojen ylitys on usein myös tärkeätä niille, jotka ovat vammautuneet sairauden ja onnettomuuden vuoksi. Paasonen pohtii, että ilmeisesti on suuri ero sen välillä, onko syntynyt vammaisena vai vammautunut onnettomuuden tai sairauden vuoksi. Synnynnäisesti vammainen suhtautuu usein kehoonsa olotilana, jota vastaan hän ei kamppaile. Se on hänen liikkumisen elementti, hänen tapansa asua liikkeessä. Täysin “kykenevät” ajattlelvat helposti vammaisuutta puutteellisuuden tilana, mutta Paasosen mielestä, synnynnäisenä olotilana se on yhtä kokonainen ja täysi kuin täysin “terveiden” liikkumisen maailma. Mitä enemmän maailma toimii “täysin kykenevien” ehdoilla, sitä enemmän syntymästään vammaiset kokevat olevansa ulkopuolisia omassa elementissään. Vammautuminen onnettomuuden tai sairauden seurauksena, saattaa olla äkillinen, raju muutos, heitto uuteen ja outoon elementtiin tai se voi olla vähittäin tapahtuva siirtyminen niinsanotusta terveestä vammaiseksi. On kyse sitten raju tai hidas muutos, molemmat ovat yhtä vaikeita hyväksyä. Paasosen mielestä vammautuminen vaatii uudestaansyntymistä, edellisen elämän päättymisen hyväksymistä ja siirtymistä uudenlaiseen olotilaan. Se vaatii usein monta vuotta kestävää opettelua uudessa elementissä, uuden olotilan hyväksymistä. Jos uudestisyntymää ei tapahdu, uusi tila näyttäytyy jatkuvasti vain loputtomana vajavaisuutena suhteessa siihen, mitä on ollut aikaisemmin. Paasoen oman tanssijan uran katkaisi äkillinen onnettomuus kolme vuotta sitten. Vaikka vamma ei näy päälle päin, se aiheuttaa jatkuvan kiputilan. Minä ja muut Teknologian kehitys on mahdollistanut erilaisten uusien välineiden ja laitteiden käyttöön oton myös vammaisten elämässä. Sekä julkisia rakennuksia että yksityisiä asuntoja suunnitellaan liikuntavammaisten näkökulmasta. Nykyisen sosiaalipolitiikan pyrkimyksenä on ollut jo pitkään suoda teknologian ja erilaisten apuvälineiden avulla vaikeavammaisille mahdollisuus elää mahdollisimman itsenäisesti ja riippumattomasti. Vaikka kaikki varmasti ovat yhtä mieltä siitä, että kehitys on oikean suuntainen, asialla on kääntöpuolensa. Itsenäisyyttä ja riippumattomuutta korostava politikka herättää kysymyksen, onko taustalla myös sellainen yhteiskunta käsitys, jossa jokainen toimii mahdollisimman riippumattomana toisista. Tällainen “monadien yhteiskunta”, jossa jokainen huolehtii vain omista asioistaan, heijastaa amerikkalaista yhteiskuntamallia. Paasonen ei näe nykyisellä sosiaalipolitiikalla kuitenkaan tällaisia ulottuvuuksia. Suurempi ongelma on se, että yleensäkin kehoon suhtaudutaan vain fyysisenä esineenä eikä vammautumisen psyykkisiä ja henkisiä ulottuvuuksia osata käsitellä. Paasonen tuo esille vammautuneiden ja vammaisten kokemuksen potilaana, orgaanisena kappaleena, ruumiina olemisena. Huomaan kaiken aikaan puhuvani “niistä” ja”meistä”, “meistä terveistä tai melkein” ja “vammaisista”. Se vaivaa minua, mutta onko mtään muuta tapaa puhua? Mikä ero on lopulta sen välillä, jos alaraajoistaan halvaantunut käyttää pyörätuolia “täysin terveeseen” joka viettää suuren osan ajastaan pyörien päällä: autossa, skeittilaudalla, pyörällä, rullaluistimilla? Itseasiassa, jokainen meistä kulkee eteenpäin suurimman osan matkastamme jollain muulla tavalla kuin omin jaloin. Teknologia tunkeutuu kehoon Teknologiset apuvälineet ja laitteet ovat tunkeutuneet osaksi kehomme toimintatapoja. Emme vain käytä erilaisia laitteita, vaan kehomme muovautuu uuden teknologian mukaan, ne jatkuvat kehostamme. Liikkumisen ja näkemisen teknologia ovat jokapäiväinen osa elämäämme. Teknologia tunkeutuu myös kehomme sisään keinonivelinä, implantteina ja sydämmentahdistajina. Tätä taustaa vasten tuntuu oudolta puhua “potilaista” ja “terveistä”, “vammaisista” ja “täysin kykenevistä”. Meistä jokainen on myös teknologiasta riippuvainen, sen armoilla, siihen sitoutunut, sen kautta muovautunut. Paasonen toteaa, että teknologia on osa evoluutiota. Lause särähtää pahasti humanistin korvaan. Kuulostaa siltä, että teknologian voittokulku on vääjäämätön projekti, joka kuuluu ihmisen biologiseen kehitykseen. Samaan hengenvetoon Paasonen muistuttaa, että vaikka teknologia tuo helpotusta monien elämään, silta teknologian ja biologian välillä on pelottava. Erityisen pelottava se on siksi, että se on toisaalta yhä huomaamattomampi ja toisaalta ilmeisempi. Teknologian ja biologian yhdistymistä vastaan on vaikea taistella. Teknologia ei koske vain kehoon tunkeutumista, vaan myös ihmisen, kasvien ja eläinten perimän manipulointia, geeniteknologiaa, joka mahdollistaa ihmistä ja luontoa koskevan muokkauksen. Pohdimme, millaisia me kaikki olisimme, jos saisimme päättää millaisia haluaisimme olla: kauniita, nuoria, hoikkia, pitkiä, vaaleaihoisia, täydellisiä ihmisiä. Se maailma, jonka valitsisimme, olisi kuitenkin sellainen, jossa kukaan ei haluaisi elää. Esitys Näen viimeisen Olotilan näytöksen. Esitys on tupaten täynnä ihmisiä, osa jää ovien ulkopuolelle. Tekniikan ja teknologian kysymykset ovat nousseet esille haastattelussa ja harjoituksia seuratessa. Jälleen kerran esitys yllättää ja antaa uusia näkemyksiä ja vastauksia tekniikkaan. Hämmästyn taas, miten ilmaisukykyinen ihmiskeho on, vaikka esiintyjällä ei olisikaan varsinaista pitkällistä esiintyjän ilmaisutekniikan koulutusta. Tuuli Helkky Helteen keho näyttäytyy yhtä aikaa sekä hauraan vastasyntyneen lapsen että vanhan naisen kehona. Miten kukaan vuosikausia tekniikkatuneilla päivänsä aloittava tanssija pystyisi ilmaisemaan saman kuin hän? |
| Helsingin Sanomat, Jussi Tossavainen Tomi Paasonen ja Rajat’on-ryhmä palkittiin Koreografi Tomi Paasonen ja Rajato’n-tanssiyhteisö palkittiin eilen Teatterikeskuksen jakamalla vuoden 2000 teatteriteko-palkinnolla Olotila-nykytanssiesityksestä. Olotilaa esitettiin syyskuussa loppuunmyydyille katsomoille Zodiakissa Kaapelitehtaalla. Esitykset palaavat Zodiakiin 14. – 24. maaliskuuta väliseksi ajaksi. Koreografi Paasonen on entinen huipputanssija, joka joutui lopettamaan tanssin onnettomuuden takia. Rajat’on-tanssiyhteisö puolestaan yhdistää työssään vammaisia ja tanssin ammattilaisia.Yhteisessä Olotila-teoksessa Paasonen on hyödyntänyt kunkin esiintyjän liikkumismahdollisuuksia. Palkinnon perusteluissa Teatterikeskus toteaa, että “Olotila” lähestyy inhimillisiä ongelmia suoraan ja koskettavasti. Rajat’on-tanssiyhteisö ansaitsee kiitoksen saumattomasta yhteistyöstä sekä kekseliäästä ja hauskasta ennakkoluuloja purkaavasta tanssiteoksesta. |
| HOME STAGE VIDEO FOTO PRESS RESUME CONTACT |
