| Helsingin Sanomat 21.8.2005, Jussi Tossavainen Pesuohjelma huuhtoo muistojen pyykin MeMoRe – punaista lankaa etsimässä. Koreografia ja ohjaus Tomi Paasonen On väkivaltaista kirjoittaa tuoreeltaan Tomi Paasosen teoksesta MeMoRe. Se on niin paljon! Ja se epäilemättä vaikuttaa pitkään. Esityksen jälkeen päässä on kaaos ja analyysityhjiö. Paasosen megahitti Olotilan tavoin MeMoRe onnistuu häiritsemään kiusallisesti katsojaa, mutta niin, että on pakko pohtia sitä ja sen asettamia kysymyksiä. Siksi on kyseenalaista pyrkiä kirjoittamaan mukaobjektiivisesti, koska esitys on joka katsojalle erilainen. Istumme keskellä tanssijoita hujan hajan sijoitetuilla tuoleilla ja näemme eri asioita. Puhumattakaan siitä, että muistia ja muistoja käsitellessään esitys laukaisee katsojien omat muistot. Kaikilla omat ja päälle kollektiiviset. Esitystilan keskiössä on pesukone, joka käy pitkän pesuohjelman läpi säädellen esityksen kulkua vaihe vaiheelta. Esipesu, pesut, huuhtelut, lunkous…ja lopuksi olemme puhtaita läpikäymättöjen muistojen taakasta. Vaikka katsojilla prosessi alkaa vasta tämän jälkeen. Tomi Paasonen ei pasta esiintyjiäkään helpolla. Jokainen joutuu pistämään itsensä ja hekilökohtaiset muistonsa likoon. Katsojalle ei kuitenkaan tule tirkistelijän olo. Paljastukset ovat hauskoja ja traagisia, kuten elämä on. Aika pieniä juttuja, mutta henkilökohtaisesti suuria. Kaikki tietävät miten jokin muiden silmissä vähäpätöinen tilanne voi jäädä piinaamaan loppuiäksi. Israelilainen Yael Schnell jakaa lapsuusmuistojaan ja kertoo leikistä, jossa vallataan maata toiselta. Leikki päättyy siihen, kun toisella ei ole enää maata millä seisoa. Ja kohtaus puolestaan päättyy kuvaan aikuisesta asepukuisesta Schnellistä. Muiden esiinyjien paljastukset ovat yhtä pieniä mutta kipeitä ja koskettavia. Muisti on merkillinen asia. Kuinka inhimillisiä meistä tekevätkään ne miljoonat pikku tapahtumat jotka kannamme mielessämme. Silti kaikki on lopultakin sähkön ja kemian yhteisvaikutusta aivoissa. Siitä muistuttamassa tilan yläpuolella risteilee kuparilankojen neuroverkko impulssien tavoin sähähtelevine lamppuineen. Esityksen aikana myös yleisö kiedotaan risteilevin rihmoin yhteen suureen hermokudokseen kuin osaksi kollektiivista muistia. Sitä me olemmekin, esiintyjille ja kokijoille tämä ilta on yhteinen muisto. Mutta mitä tapahtuu kun linkous lakkaa ja pesuohjelma päättyy? Unohdus ja vapautus muistoista? Dramaattisen lisän teokseen tuo tanssija Homer Avila, joka on läsnä vain videolla. Hän kuoli ennen MeMoRe:n ensi-iltaa. Tomi Paasosen kaltaisia häiritsijöitä tarvittaisiinenemmän. En muista aikoihin istuneeni toistapuolta tuntia näin henkisesti varpaillani. |
| Teatterilehti, Minni Leskinen Aivopesu On syytä kirjoittaa, kun vielä muistaa. Mutta mitä muistan - ja miksi? Kaikki tuli ensin liian lähelle. Yritin suhtautua israelilaiseen tyttöön, joka kysyi edessäni istuvalta mieheltä, ketkä presidentit tekivät rauhan Egyptin ja Israelin välillä. Olin tullut katsomaan tanssiesitystä, mutta nuo tanssijat eivät halunneet olla objekteja vaan ihmisiä. Aloin katsoa heitä kuin ihmisiä kadulla ja kahviloissa - tutkiskellen, en nauttien. Puhetta oli. "Olisin halunnut enemmän suunniteltuja koreografioita", sanoi ystävättäreni jälkikäteen. Aloin miettiä. Kyllä, kyllä! Esityksessä oli koreografia: kaaoksen koreografia. Pesukone toimii taustamusiikkina pohdinnoilleni tänä iltana. Kuinka kauan tulen muistamaan tuon keskiviikon joka kerta pestessäni pyykkiä? Vai muistanko tuon illan vain joka kerta vahvemmin kuullessani pesukoneen rummuttavan mölinän? Myös olosuhteet vaikuttavat muistojen vahvuuteen: olin työhaastattelussa päivällä Kaapelitehtaalla - olin huumaavassa tanssiesityksessä illalla Kaapelitehtaalla. Muistot kantavat toisiaan, tekevät toisistaan vahvemmat. Niin hyvässä kuin pahassa. Videotaiteen ja tanssin rakastajana olin haltioitunut tästä kuvan ja liikkeen saumattomasta yhteistyöstä - musiikkia unohtamatta. Alun liiallisen läheisyyden ja selkeän teoksen jaon pieniin osasiin rikkoi transsiin vaivuttava osuus, jossa usein rikkonainenkin tunnelma koottiin pyörteeksi, joka piti pihdeissään paremmin kuin minkääntaiteenalan teos pitkään aikaan. (Voi miksi sen piti olla liian pitkä?) Koko teoksen ajan kasvanut lankaverkko päidemme yllä räsähteli sähköisesti katki tanssijoiden liikkeiden vetämänä. Kai se kuvasti kaikkia niitä neuroneita, joiden luomat yhteydet aivoissamme samoin napsuen irtoavat kadottaen muistikuvia, muistoja. Saksalainen aivokirurgi nosti potilaansa pesukoneen päälle kuin leikkuupöydälle ja lobotoi tätä kiusaavat toisiinsa sotkeutuneet neuronit. Olisipa se niin helppoa. Mielenkiintoisella tavalla tanssijat tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän läsnä kokemuksessani. Aivan kuten ihmiset, joita kohtaa muutenkin. Toiset kulkevat ohi, toiset jättävät jälkensä. Kreikkalainen poika kietoi sormukseni kiven ympärille sinistä lankaa. Sormukseni ja sen mukana minä liityin osaksi tuota verkkoa. Tunsin kylmiä väreitä itsessäni; tunnelma oli keskittynyt, hiljainen, fyysinen, melkein pyhä. Mutta jokainen hetki - ei tietenkään. Toki ihailin: saksalaisen pojan tanssi valoneliön kanssa ruumiinosien muuttuessa kaksiulotteisiksi kuviksi valon kanssa, kreikkalaisen pojan projisoitujen muistojen uudestaan ja uudestaan toisiinsa leikkautuvat portaat tai amerikkalaisen pojan elokuvamainen ilmaisukieli ja kaikkialle säteilevä energia. Mitään huonoa? En tahdo mainita. Lopetus oli nerokas: ymmärsin teoksen loppuneen. Valokuvien käyttö osana muiston ja muistamisen problematiikkaa oli arkista mutta osuvaa. Niin kuin Polaroid-kuvat haalistuvat, muuttuvat myös ihmisen muistot, lopulta häviten kokonaan. Samalla teos asetti itsensä osaksi tätä ikuisesti uusiutuvaa prosessia; ehkä emme luo mitään ikimuistoista, mutta tuntekaa ja nauttikaa! Vain yksi muisto vielä: yhdellä jalalla balettia tanssiva mies. (Ei enempää sanoja.) |
| Uusipäivä Demari 25.08.2005, Annikki Alku Muistin ja muistojen verkossa Juhlaviikkojen ensimmäinen tanssivierailu oli Tomi Paasosen kansainvälisen ryhmän esitys MeMoRe Zodiakin tiloissa Kaapelitehtaalla. Jo pitkään ulkomailla työskennellyt Paasonen muistetaan edellisestä Suomessa nähdystä teoksestaan Olotila, josta hän sai vuonna 2000 Teatteriteko-palkinnon. MeMoRe on yhtä aikaa hyvin henkilökohtainen ja hyvin yleismaailmallinen liiketeatteriesitys. Sen aiheena ovat muistot, esiintyjien henkilökohtaiset ja kaikkien yhteiset. Vanhat muistot ja juuri nyt tässä hetkessä syntyvät. Esitys pyrkii tietoisesti rikkomaan yleiset ja tyypilliset käsitykset esitystilanteesta aivan alusta lähtien. Katsomon tuolit on sijoiteltu eri suuntiin oleviin ryhmiin ympäri tilaa. Näin katsojista tulee väkisin, mutta ei mitenkään uhkaavasti osa esitystä, joka tapahtuu lähes joka puolella joko pienillä korokkeilla tai yleisön seassa. Vaikka toiminta vuorotellen keskittyy kuhunkin seitsemästä esiintyjästä heidän kertoessaan muistoistaan, tapahtuu kaikkialla muuallakin koko ajan. Koko teoksen ajan esiintyjät vetävät ja kiinnittävät eri värisiä lankoja sikin sokin joka puolelle, niin että vähitellen yleisökin tulee kiedotuksi tähän yhteiseen verkkoon. Henkilökohtaisia kuvia Teoksen esiintyjät ovat eri maista ja hyvin eri taustaisia. Myös heidän muistonsa, jotka on valittu teoksen materiaaliksi ja kaikille jaettavaksi ovat hyvin erilaisia. Yhteistä niille on voimakas henkilökohtaisuus, jota vielä korostetaan kertomusten taustana kulkevilla kotialbumien kuvakollaaseilla. Silti katsoja ei tunne itseään vaivautuneeksi. Mutta kieltämättä ainakin minulle tuli varsinkin esityksen loppupuolella ajatus, entä sitten? Kerrotut muistot eivät mitenkään käy vuoropuhelua keskenään, eivätkä välttämättä yleisönkään kanssa. Ne vain sekoittuvat yhteen kuin esitystä rytmittävän pesukoneen pesuohjelman linkoama monenkirjava lankakasa. MeMoRe kestää konkreettisesti pesukoneen pesuohjelman eli puolentoista tunnin verran tauotta. Yllättävintä on, ettei aika tunnu hiukkakaan pitkältä kuin vasta aivan lopussa, jolloin esiintyjät purkavat luomansa lankaverkon ja ottavat vielä itsestään valokuvia yleisölle muistoksi. Dramaattisin osuus esityksessä on tanssija Homer Avilan videoesiintyminen, sillä hän menehtyi syöpään ennen MeMoRen ensi-iltaa. MeMoRe vaatii esittäjiltään paljon, sillä välimatkaa yleisöön ei ole, ja siksi jokainen esitys on osittain arvaamaton ja vielä enemmän ainutkertainen kuin yleensä. Kukin nuorista esiintyjistä on yhtä aikaa hyvin vilpitön ja ujostelematta läsnä. Ja se onkin yksi esityksen suurimpia viehätyksiä. |
| Liikekieli.com, Satu Lakso Muistimatkalla Nyt jälkikäteen käydessäni läpi Tomi Paasosen MeMoRe- esityksestä piirtyneitä hetkiä, tunteita ja mielikuvia nousevat ensimmäiseksi mieleen narut ja Frank. Selventääkseni hieman: Aika- ja muistimatka, johon katsojana sukeltaa puolitoistatuntisen aikana pitää otteessaan alusta loppuun. Yksittäisistä tuoleista rakennetun katsomon yläpuolelle on viritetty "lankaverkko". Katsomo on tällä kertaa keskellä, Zodiakin tilan perinteisemmin näyttämötilana toimivassa osassa. Seinillä on valkoisia eri kokoisia ja muotoisia paperi- tai kangaspaloja, myös suurempia pintoja, joille videokatkelmia -projisointeja myöhemmin heijastetaan. Tanssija/esiintyjien valkoiset vaatteet toimivat myös heijastuspintoina ja "valkokankaina". Tilaa silmäillessäni totean, ettei pinta-alaa liikkumiselle ole kovin ruhtinaallisesti. Toisaalta teoksen edetessä ymmärrän, ettei Paasosen tarkoitus ole ollut tilan jakaminen kaksiulotteisesti. Kukin esiintyjä presentoi historiansa ja tarinansa eri puolilla tilaa ja pesukone kirjaimellisesti käy ohjelmansa läpi keskellä lattiaa. Valitsen omasta mielestäni parhaimman paikan niin, että näen joka puolelle tilaa. Ainut kerta jolloin toivon istuvani eri paikassa on Frankin Willensin osuus Led Zeppelinin säestyksellä. Tarina ja esiintyjän energia saivat minut haukkomaan henkeäni ja toivoin, että olisin voinut olla lähietäisyydellä ja kokea saman metrin päästä. Tuntuukohan rock-konserttien eturivissä käsiään heiluttavista samoin? Niin lähellä, mutta niin kaukana. Esiintyjien henkilökohtaiset tarinat, samaan tapaan kuin Paasosen "Olotilassa" antavat esitykseen painavan ja syvällisen tason. Onneksi ei silti paljastuksellista tunnustusten tapaan, jolloin katsojana usein on lähinnä kiusaantunut olo tekijän puolesta. Tarpeeksi vieraannutettuna henkilökohtaisesta tulee yleistä ja samalla koskettavaa. Tämä taito Paasosella on. Riemastuttavista hetkistä jäi mieleeni myös japanilaisen Yoko Matsuyaman ja kreikkalaisen Jorgos Fokianoksen duetto. Tuohon hetkeen täydentyi minulle yleismaailmallinen inhimillisyys hempeässä yhteislaulussa. Paasosen tapa käyttää yllätyksellisiä tilanteesta toiseen vaihtoja muuttamatta lähtöasetelmaa pitää myös jännitettä yllä. Lankaverkko yläpuolellamme tihenee esiintyjien kutoessa sitä kulkiessaan ja tanssiessaan ympäri tilaa lankarullat käsissään. Pääsen mukaan verkkoon kyynärpäälläni ja tunnen olevani osa tätä yhteistä "verkkoyhteyttä". Lopuksi verkko revitään rikki ja langat katkotaan. Jokainen on taas omillaan... Vähemmän käytetty "katsoja ja esiintyjä tasavertaisessa asemassa" -muoto sopi katsojana itselleni erittäin hyvin. Olen osa teosta, joka tapahtuu ympärilläni ja saan lähikontaktin esiintyjiin. Olin itse aktiivinen osallistuja, vastailin esitettyihin kysymyksiin, pyrin näkemään kaiken ympärilläni tapahtuvan ja silti esiintyjien ja katsojien välinen raja säilyi hienovaraisella tavalla. Lisää tällaista! Luettuani jälkikäteen katon tippumisesta tämän harjoitusperiodin aikana kunnioitan Paasosen rohkeutta viedä aloitettu prosessi loppuun. Monilta tämä "enne" olisi saattanut viedä tekemisen halun, mutta toisaalta sen voi ajatella myös ympyrän sulkeutumisena ja tietyn ajanjakson päättymisenä. Seuratessani videolta yksijalkaisen balettitanssijan Homer Avilan treenausta, ymmärrys omaa onnekkuuttani kohtaan saa taas uuden näkökulman. Toisaalta se muistuttaa myös siitä, ettei kaikkea ole tarkoitettu näyttämölle. Kiitos ja kumarrus koreografille ja koko työryhmälle hienosta työstä! |
| HOME STAGE VIDEO FOTO PRESS RESUME CONTACT |
